in English

Anna Wilhelmus

Kun oli ajatellut voivansa puhua kaikesta ja kuvitellut vielä olevansa hyvä siinä, ilmestyykin eteen se josta ei voi, pysty tai vain halua puhua.

Jokaisessa pöydässä on paikka puhumattomuudelle, kohta, johon sanat valahtavat, ennen kuin ne ehtivät kenenkään suuhun. Joskus ne asettuvat pöydän alle hautumaan ja toisinaan ne leijailevat usvan lailla pöydän pinnalla hämärtäen näkymän.

Kun puhumattomuus tekee kuormaa, se kertyy kasoiksi pöydälle ja lopulta käy niin ettemme enää näe noiden kasojen yli toisiamme.

Kun on vaiettu tarpeeksi kauan, muuttuvat sanat lyijyn raskaiksi. Kun päästät ne suustasi, jysähtävät ne ryskien toisen korvaa vasten. Ne syöksähtävät ulos niin ladattuina, ettei niiden sinkoilua saa taltututettua ja kaikki lakoavat ympäriltä. Lopulta sanat haihtuvat, pakenevat horisonttiin.

Olen maalannut puhumattomuutta, omaa ja perheeni, sukupolvien ketjun vaikenemista, erlaisten pöytien ääressä. Mutta myös sitä puhumatonta jolle ei ole sanoja, jota ei tavoita, joka pakenee lauseesta jo ennen kuin se saa lopullisen muodon. Omaa yksityistä oloa, josta ei ehkä koskaan voikaan puhua. Sanatonta, mykkää, määrittelemätöntä.